Huh, moi kaikille pitkästä aikaa!
Tänne en ole kirjoitellutkaan yli vuoteen, tuskin tätä enää kukaan lukeekaan (?)
Paljon on sattunut. On saanut nauraa, itkeä, muuttaa ja pettyä.
Tosiaan, viime postauksessa kerroin, että meillä olis yhteenmuutto mielessä, ja se todellakin tapahtui. Laitettiin asuntohakemuksia eteenpäin, ja viikon päästä tulikin tarjous, 46,5 neliöinen kaksio. Meidän oma koti! Tietenkin olin ja oltiin innoissamme muutosta ja yhteisen elämän aloittamisesta, kaikki oli niin ihanaa kun sai elää kaikki päivät toisen kanssa kaukosuhteen jälkeen. Noh, sitä iloa ja nimenomaan rauhaa kesti ehkä kuukausi, kunnes ne toisen tavat alko ärsyttää. Valitettavasti saatiin niistä monta riitaa aikaan ja niitä oli toisaalta vaikeampi käsitellä kun nyt asuttiin yhdessä, mutta siten taas helpompi sopia. Syksy menikin sitten siinä perus arjessa, minä kävin koulussa ja Samir töissä. Koska toinen teki välillä niin pitkää päivää, päätettiin hankkia tänne kaveri, eli Vili-kissa. Nyt sitten oli seuraa ja toinenkin elätettävä! Se oli sitten joulukuuta...Samirin armeija lähestyi kovaa vauhtia. Ei sitä silloin vielä tajunnut mihin sitä joutuukaan. Valitettavasti sen aika tuli liian nopeasti. Ennen uutta vuotta meille yllätys yllätys tuli kauhea riita, ja kummatkin oli sitä mieltä että oli aika päättää suhde. Jäin siis yksin uudeksi vuodeksi. Ahdistus ja suru pakotti jäämään kotiin ja ne vähäisetkin ilotulitukset mitä näin ikkunasta ei tällä kertaa tuntunut millekään. Sitten ilta ennen armeijaa, uskallettiin puhua meidän tilanteesta. Yritetään vielä.
4. Päivä koitti. Armeija. Eikä vieläkään mitään aavistusta mitä se tulisi olemaan. Pahinta minulle sen aloituksessa oli se, ettei keretty kunnolla hyvästelemään tai puhumaan koko asiasta. Kyllähän se sotilas sieltä kotiin tulee, mutta kun on asunut toisen kanssa lähes 5kk, nähnyt joka ikinen päivä, oli se sen verran kauheaa. Kaikki oli tietysti uutta ja ekana päivänä sai odotella mieheltä kuulumisia ja jänniä uusia juttuja. Ekat kaks viikkoa oltiin kiinni, periaatteessa kaksi ja puoli. Ekat viikonloppulomat ja se tapaaminen vihdoin ja viimein oli sellaista, jota ei voi edes selittää. Vihdoin sain oman alokkaan kotiin! Ekat viikonloput meni toistemme seurassa ja todella nopeasti. Kunnes siihen rytmiin ja uuteen arkeen alkoi tottua, tuli tietenkin riitoja eri syistä...ja sitä kun ei haluis ylimäärästä paskaa toiselle armeijan lisäksi. Nyt viikkoja on vierähtänyt useampi ja pian 6kk on takana, ja toiset 6kk edessä. Vuoden kakku, ja lääkintämieskuljettaja siitä "kai" tulee. Mutta kyllä saa olla ylpeä miehestä kun pää on kestänyt vaikka välillä onkin hajottanut kunnolla - kumpaakin! Ja iso kiitos menee 1/16 inttileskeille, ollaan yhdessä itketty ja raivottu kuinka paskaa armeija on. Niinhän se vaan on, että suhde mikä kestää armeijan, kestää sen jälkeen mitä tahansa. Myöskin se, että armeija kasvattaa erilleen, on tullut myöskin koettua mutta tiedä sitten onko se totta.
Arki siis jatkuu minulla vilin kanssa, viikot odotellessa miestä kotiin. Eihän tässä mitään ihmeellistä ole tapahtunut, päätin vain päivittää tämänkin tähän päivään. Katsotaan, jos löydän motivaatiota ja aiheita mistä voisin kirjoittaa. Inttilesken päiväkirjaksi tätä en taida muuttaa, mutta siitäkin tietysti sais kirjoitettavaa! :)
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti